Autio Maria
Syntymäaika ja -paikka 16.09.1967 Pietarsaari
Asuinpaikka Espoo Ammatti/koulutus Nuortenkirjailija, filosofian maisteri Jäsenyydet Suomen Lasten- ja nuortenkirjailijat (2014-) Muu kirjallinen tuotanto Runokokoelma, jonka julkaisin 21-vuotiaana |
Kuva: Jari Väätäinen
|
Palkinnot ja ehdokkuudet
|
Yhteystiedot
|
Tuotanto
2010-
2000-
|
Aloitin kirjoittamisen 8-vuotiaana, jolloin innostuin väsäämään pitkän kummitustarinan lastenhuoneen lattialla. Lapsena tein myös omaa lehteä, jota kopioin koneella perheelle ja sukulaisille. Tiiviimmin ja tavoitteellisemmin aloin kuitenkin kirjoittaa samana syksynä, jolloin täytin 15 vuotta. Valvoin lähes kaikki viikonloppuyöt, nautin hiljaisuudesta ja purin runokuviin kaikkea, mitä oli muuten vaikeaa ilmaista.
Samoihin aikoihin luin 1930-luvulla tuberkuloosiin menehtyneen Saima Harmajan runoja ja päiväkirjoja. Koin niistä välittyvän nuoren Saiman niin läheiseksi, että hänestä sukeutui melkeinpä ystävä. Ja ystävyksethän tuppaavat usein olemaan vähän ”samiksia”. Niinpä minunkin ensimmäisissä värssyissäni olivat loppusoinnut, kunnes mummotyylini alkoi mullistua.Samalla oivalsin, ettei kirjoittaessa kannata olla ”samis” kenenkään kanssa vaan ponnistella kohti omaa, persoonallista ääntä. Hengailuni Saiman kanssa ei kuitenkaan ollut missään mielessä turhaa. Opin häneltä tinkimättömän asenteen kirjoittamiseen, joka on elinehto. Tästä on poikinut se, että olen koko ikäni kirjoittanut tavalla tai toisella. Runovimmani huipentui J.H. Erkon runokilpailun 1. sijaan ja esikoisrunokokoelman julkaisemiseen. Sen jälkeen kirjoitin vuosia lehtiartikkeleita ja -kritiikkiä. Olen myös opiskellut kirjallisuutta pääaineenani Turun yliopistossa. Nuortenkirjallisuuden löysin yllättäen vasta kolmekymppisenä. Olin nuorena loikannut suoraan lastenkirjoista aikuistenkirjojen lukijaksi, vaikka muistankin niiden maailman tuntuneen hieman hämmentävältä. Ehkä 80-luvulla nuortenkirjoja oli vielä niin vähän tai ne eivät vain osuneet silmiini kirjastossa. Nykyisin taas on päinvastoin: tulen napanneeksi kirjaston hyllyiltä useammin nuortenkirjan kuin aikuistenkirjan. Samalla voin suositella nuortenkirjoja kaikenikäisille. Sysäyksen oman nuortenkirjan kirjoittamiseen antoi se, kun olin käymässä entisessä kotipaikassani pohjoisessa. Raotin siellä vanhaa päiväkirjaani, missä satuin kertomaan aamun myöhästymisestä koulutunnilta. En muistanut enää koko tapausta, vain sen, että aamuiset kilpajuoksut kelloa vastaan eivät olleet minulle todellakaan harvinaisia. Kotiin palattuani avasin läppärin. Olin hämmästynyt siitä, että tekstiä alkoi vyöryä niin nopeassa tahdissa. Olinhan siihen asti pitänyt itseäni niukkasanaisena kiteyttäjänä, jonka puhelinlaskutkin pysyivät lähes olemattomina. Mutta nyt löysinkin itsestäni voimakkaan halun kertoa tarinoita. Kun olin kerran saanut tulpan auki, romaani koulukiusatusta Sallasta alkoi syntyä. Myöhästyminen jäi alkulukuun, mutta väritin ja muuntelin sitä kuten kaikkea muutakin. Sehän juuri tekee fiktion kirjoittamisesta mielekästä ja kiehtovaa. Paperisusien jälkeen olen kirjoittanut kaksi muutakin nuortenromaania. Niissäkin on palasia todellisuudesta, mutta omaan kuvitteelliseen maailmaan upotettuina. Yhdellä hahmolla on usein monta esikuvaa. Toinen nuortenkirjani, Ajatustenlukija kertoo lukioikäisenä omilleen muuttavasta Tiukusta ja hänen vaikeuksistaan äidin viinanhuuruisessa uusperheessä. Varjopuutarha on taas romaani lievästi autistisesta, 17-vuotiaasta Pihlasta, joka muistelee kaveriaan erityisluokalta. Heidän rosoinen kaveruutensa saa jatkoa ja uusia käänteitä, kun he törmäävät vuosien jälkeen ränsistyneessä puistikossa. Samassa paikassa ovat myös historiallisen puutarhan jäänteet, joiden tutkimiseen Pihla on uppoutunut. Nuortenkirjoissa minua kiehtoo ironian ja huumorin sekä vaikeiden, haastavien aiheiden yhdistelmä. Vaikka päähenkilön olisi tuupannut millaiseen myllerrykseen tahansa, aina pitää löytää toivoa ja reitti myös sieltä ulos. Se on palkitsevaa. Kirjoittaessa olen saanut etsiä tietoa ja punoa sitä osaksi fiktiota. On myös lohdullista tietää, ettei kirjoittajalle tai kirjailijalle mikään koettu ole välttämättä turhaa. Omia kokemuksiaan voi aina käyttää työkaluina, kierrättää ja rakentaa niistä uutta. Kirjoittamisen lisäksi harrastan piirtämistä, valokuvaamista, elokuvia, musiikin kuuntelua ja helppojen käsitöiden tekemistä. Perheessä on pieni paimenkoira, jonka kanssa koluan aina kaikki luontotilkut, joita lähiöstämme vain löytyy. |
