Uolevi Nojonen

Äskettäin ilmestyneessä kirjassa Talonpojan poika ja suutarin tytär kerron lapsuudestani, jonka tunnen aina vain merkityksellisemmäksi kehitysvaiheekseni myös kirjoittamisen kannalta. Poimin tähän muutaman kohdan, asioita, joiden merkityksen olen vasta huomannut.

Lapsena kuulin hurjia kertomuksia lihakoukkumiehestä, pistäjistä ja viiltäjistä, viinatrokareista, mustanpörssin kauppiaista, hyvistä ja erittäin hyvistä naisista, sököringeistä ja ventinvetäjistä, ja ikionnellisesta satamavahdista, jonka vaimolla oli ainutlaatuinen ominaisuus. Myöhemmin on käynyt ilmi, että monet tarinoista olivat totta.

Paitsi kamerallaan, I.K.Inha kuvasi lapsuutensa maisemia myös sanoin: "Laivat kulkevat Visuveden kanavan kautta Vaskivedelle ja sieltä edelleen Virtain kirkolle, ja nyt, kannaksen katkettua, aina Toisvedelle, Pohjanmaan portille saakka. Täällä se oli kotini, pitäjäin ja läänien rajalla, kahden vesistön välimaalla, korkeitten vuorien ja pienten järvien keskellä. Täällä solmin varhaisen tuttavuuteni luonnon kanssa, kierrellen kesällä paimenpoikain keralla laajoja maitamme ja tutustuen niiden joka soppeen.

Ah kuinka isoa siellä oli metsä ja kuinka monenlaista ja kuinka hauskoja ahot, joita joka vuosi ilmestyi uusia. Ja kuinka marjaisia ne ahot olivat ja varsinkin kulot, joita tavallisesti paloi laajemmalti kuin kasket olivatkaan. Syvimmälle kaikista painui mieleeni mustikkametsä sydän- kesän siniautereisilla helteillä - marjain määrätön paljous ja nokiset, harmaantuneet, kuivat puut. Mutta mansikoita oli etenkin selkävesien varressa ja monta vuotta oli maineessa etenkin eräs Vaskiveden aho - se oli varmaankin puolen kilometrin mittainen - jonne pitäjän nuoriso joka vuosi retkeili, se paistoi kauas selälle punertavana ja marjoja oli niin suunnattomasti, että yhdeltä istumalta ken tahansa sai niin paljon kuin syödä jaksoi."

I.K.Inhan ja minun syntymäkotien väli on muutama kilometri ja yhteinen lapsuuden kokemusmaisema siinä välissä, välissä tosin myös muutama vuosikymmen.

Miehet kaivoivat lapiolla ojaa siniseen maahan. Minä revin kahvipaketista kullanväristä paperia ja kätkin palasia savimöykkyihin. Ne olivat pian täynnä kullankimallusta ja lapsen sormenjälkiä. Koska niin tapahtui? Pian se jälkeen, kun kahvia alkoi sodan jälkeen saada. Se tapahtui kohta, kun Vaskiveteen asti oli tullut ensimmäinen kahvipaketti, jossa oli kullanväristä pakkauspaperia. Huomaan olleeni pitkään lapsellinen. Kymmenvuotiaana leivoin savimöykkyjä ja koristelin niitä, että työmiehet enemmän arvostaisivat maata, johon lapionsa iskivät. En kai kuvitellut heidän uskovan, että savessa oli kultaa, mutta halusin kertoa, että niinkin voisi olla. Olin valinnut itselleni kummallisen roolin, jonka työmiehet ymmärsivät, antoivat minun olla jotenkin vaistoten, että ei tuosta pojasta ainakaan ojankaivajaa tule.

Lontoon olympiakisat elin. Olin Heikki Savolainen, olin Erkki Kataja, olin Viljo Heino. Kyyneleet valuivat poskilleni, kun keskeytin Riihimäessä. Olin Lenni Viitala, olympiavoittaja, joka harhaili kesätyhjässä lammasnavetassa löytämättä ikinä palkintojen jakopaikkaa. Turhaan odotti kumoon käännetty siemenperunalaatikko monta päivää kesän -48 jatkuvissa tihkusateissa. Olin Tapio Rautavaara, Oulunkylän Tähti. Heitin iljanteiselta paikalta keihästä joka oli kuusenkarahkasta tehty.

Samana kesänä löysin Ylä-Purran riihipellosta kivikautisen kourutaltan. Kun sitten näin samanlaisen taltan kuvan koulun seinätaulussa, tiesin kohdanneeni jotakin arvokasta. Miksi en siis olisi onnellinen siitä että minut oli valittu tulemaan maailmaan sellaisella niemellä, joka oli rajattomasti tarjolla olevista niemistä valittu asuinsijaksi jo kivikaudella.

Olen syntynyt Virtain Vaskivedellä talonpojan poikana 3.6.1939, käynyt keskikoulun Virtain yhteiskoulussa, lukion Tampereen lyseossa ja opiskellut Jyväskylän yliopistossa kaksi kertaa, keskeyttänyt toiset opinnot Sigmund Freudin kaamean flunssan ilmestyttyä ja sen jälkeen opettanut kaksikymmentä ja kirjoittanut kolmekymmentä vuotta. Valintaani en ole katunut. Olen saanut elää rikkaan lapsuuteni ja ihanan nuoruuteni kirja toisensa jälkeen,. Siellä kirjoittamiseni syvimmät juuret, taustavireet ja väreilyt ovat, ajassa ja paikassa, jossa jokainen asia oli kerran uusi. Olen edelleen sitä mieltä, että mielen kehityksen kannalta ei lapsuutta tärkeämpää jaksoa olekaan ellei se sitten ole nuoruus. Eräät, monesti aivan syvimmät ja merkityksellisimmät elämykset saadaan lukemalla. Huolenaihe ei ole se, että riittääkö lukijoita, vaan se, että riittääkö lumoava luettava.

Lukunäyte

Teoksesta Teoksesta Ruudussa räntää

Tuotanto

Sigmund Freufin kaamea flunssa, WSOY 1968

Askeetti ei saa komplekseja., WSOY 1974

Tinatähti ja Anselmin aarre, 1974 1977

Tartsan Koivula suomalaisessa leppämetsässä., WSOY 1977

Matalat aidat, WSOY 1978

Matkatoverit., Kirjayhtymä 1979

Röönpöök., WSOY 1979

Luumujengi., WSOY 1980

Roope ja Raisa, WSOY 1981

Takku ja Teltta ykkönen, WSOY 1982

Hommat hanskassa, Johnny., WSOY 1984

Takku ja Teltta kakkonen, WSOY 1985

Iloiset tutkimusmatkat., WSOY 1987

Pallo sukassa, WSOY 1988

Ruudussa räntää, WSOY 1990

Vilkku ja vaarallinen varasto, WSOY 1991

Vilkku ja punaisen auton metsästys., WSOY 1992

Vilkku ja sataman salaisuus., WSOY 1993

Yksinäisen suden maili., WSOY 1994

Vilkku ja hirmuiset hevosvarkaat., WSOY 1995

Vilkku ja oudot olosuhteet., WSOY 1997

Kumipallopeli., WSOY 1999